Paluumuutto Suomeen!
Olen siirtänyt tätä ensimmäistä kirjoitusta viikkoja.
Kun nyt katselen kirjainten putoilua sivulle, tunnen toki pitkän tauon mukanaan tuomaa jännitystä, mutta myös sitä tuttua iloa minkä kirjoittaminen minulle on aina antanut.
Olen jälleen kotona. Tavallaan.
Siitä on hetki aikaa kun olen viimeksi blogannut- ainakin yli vuosi, ehkä kaksikin. En väsynyt kirjoittamaan, mutta blogin kirjoittaminen kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi. Kun maat vaihtuivat, innostus kaiken selostamiseen aina uudelleen ja uudelleen lopahti. Olin jakanut osan elämästäni julkisesti pitkään ja koin lopulta että halusin pitää jotain ihan vain itsellänikin -jopa ne merkityksettömät asiat joita eteen sattuu joka päivä. Ne, jotka yllättäen vuosien päästä merkitsivätkin eniten.
Kerroin lopulta sosiaalisessa mediassa yhä vähemmän ja vähemmän oikeastaan mistään mitään, kunhan pidin puolinaista päiväkirjaa lähinnä itselleni. Nyt harmittaa etten jatkanut, sillä olisi mukava lukea mitä olisin kirjoittanut menneistä vuosista!
Nyt uusi, täysin erilainen vaihe elämässämme on alkamassa ja palasin jälleen näppäinten ääreen. Kirjoittaminen on minun terapeuttini, ystäväni ja kanavani käsitellä keskeneräisiä asioita. Ja tietysti se on se päiväkirjani, muistojeni ullakko.
***
Aloitin ensimmäisen blogini kun muutimme 2006 pois Suomesta.
Etsin epätoivoisesti netistä tietoa ulkomaille muutosta, mutta sitä oli hyvin vähän saatavilla. Päätinkin siksi pyydettäessä jakaa omia kokemuksiani netissä muidenkin luettavaksi.
Kaikki oli minulle uutta. Mistä maitoa, miten valita koulut lapsille, mitä minä tekisin päivisin...
Sain mielettömän mahdollisuuden toteuttaa itseäni miten parhaaksi näin ja hoitaa jo kouluikäisiä lapsiamme kotona. Olen kiitollinen kaikista näistä vuosista joiden aikana sain keskittyä mielestäni olennaisimpaan: perheeseemme.
Vaikka nautin elämästämme ulkomailla, sattui myös niitäkin hetkiä kun tunsin olevani väärässä paikassa väärään aikaan. Kaikki paikat joissa asuimme, eivät tietenkään olleet lempipaikkojani, mutten puhu nyt siitä. Puhun niistä kerroista kun ei voinutkaan siirtyä muutamassa tunnissa läheisten luokse kun olisi pitänyt kyetä tekemään niin.
Läheisen kuolema tai vakava sairastuminen on monelle ulkomailla asuvalle suomalaiselle tuttu kivun aihe. Niin myös itselleni, olen kokenut molemmat kaukaa. Kun lapsi kyselee teholla äitiään, on vaikea istua kotona odottamassa seuraavaakaan lentoa.
Ei ole ollut yhtään hetkeä jolloin olisin katunut lähtöämme Suomesta tai kaivannut epätoivoisesti kotimaata. Eikä pidä käsittää väärin, kotimaa oli aina kotimaa, mutta elän kuitenkin hetkessä (mitä se ikinä sitten onkaan) ja nautin siitä. Joten, kun nyt palaamme Suomeen, odotan sitä innolla ja toivon nauttivani hetkistä Suomessa samalla tavalla.
Edessä on outo yhtälö: niin tuttu, mutta niin tuntematon Suomi. Toki olen lomilla siellä käynyt, mutta tiedostan hyvin etten palaa ajassa taaksepäin, enkä siihen samaan Suomeen mistä lähdin.
Kaikki on uutta, ihanaa ja pelottavaakin.
Olen siitä helppo ihminen, että pystyn muuttamaan lennosta suuntaa. En koe muutoksia vaikeina, vaan sopeudun ainakin näennäisesti helposti. Näennäisesti siksi, että jos mitään näiden ulkomaillakin tehtyjen useiden muuttojen kohdalla olen oppinut, on se että muuttoshokki tulee aina. Tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.
Sitä odotellessa...
Mitäpä sitten tulevaisuudessa?
Siitä enemmän seuraavilla kerroilla, mutta sen verran raotan verhoa, että me emme vielä täysin tiedä! Heittäydymme luottavaisina ja hölmön onnellisina uuteen vaiheeseen elämässä, vaiheeseen, jossa lähes kaikki on yhtä avointa kirjaa.
Me kuitenkin pidämme uusista puhtaista sivuista joita täyttää rivi tai vaikka kolme sivua kerrallaan, jos siltä tuntuu. Meidän näköistä, jännittävää ja rohkeaa, ehkä vähän hulluakin.
Mutta miksi pitäisi pelätä elämää?!
Täältä tullaan!
-Sky
